Liian vaativa valmentaja vai haluton oppilas?

Tapaan paljon eri ikäisiä ja tasoisia oppilaita. Monella on tavoitteena kilpaileminen ja kilpailuissa menestyminen, seuratasolta aina kansainvälisille areenoille saakka.
Vaikka tavoitteet ovat eri tasolla, kaikkea valmentautumista kuitenkin yhdistää se, että tavoitteiden tulee olla saavutettavissa olevia, ja valmennussuunnitelma ( → kehittyminen ) täytyy tehdä tavoitteiden mukaisesti. Oppilaiden tulisi olla motivoituneita, valmiita tekemään töitä ja panostamaan ratsastukseen ns. tavallista harrastajaa enemmän. Mutta onko näin?
Aina eivät tavoitteet, valmentautuminen ja kehittyminen kohtaa toisiaan. Otetaan esimerkiksi uusi oppilas, joka valmennukseen tullessaan kertoo tavoitteekseen SM-kilpailut ja PM-joukkueessa ratsastamisen. Ratsastaja siis tavoittelee Suomen kärkeä. Kun tapaan oppilaan, on hämmästys suuri. Ratsastaja ei pysty istumaan hevosta häiritsemättä, tai vaikuttamaan hevoseen hallituilla avuilla. Hevonen ei liiku tasaisella ohjastuntumalla. Ratsukolla on siis suuria ongelmia perusratsastuksessa. Tälle ratsukolle on kuitenkin kotona, oman opettajan johdolla annettu ymmärtää että ratsastuksellinen tilanne on suorastaan loistava ja kannustettu tähtäämään Suomen huipulle ja kansainvälisille areenoille.
Tavoitteissa ja kannustamisessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Tavoitteita tarvitaan ja vaaditaan myös edistymiseen. Tavoitteet luovat suunnan ja raamit treenaamiseen. Mutta jos tavoitteet eivät olekaan realistiset, tullaan tuloksiin väistämättä olemaan pettyneitä.
Tämän päivän trendi on ”kaikki mulle heti nyt”. Trendi voi liittyä nopeampaan laajakaistaan tai hienompaan puhelimeen, mutta sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä ratsastuksen kanssa. Ratsastus jos mikä, on kärsivällisyyttä ja nöyryyttä vaativa laji jossa ei koskaan ole täysin oppinut.
Nykytrendiä noudattava vaihtaa valmentajaa, hevosta tai jopa molempia jatkuvasti, koska ei myönnä että vika onkin itsessä, valmiudessa työntekoon.
Aktiivisesti balettia harrastavat treenaavat jo teininä parinkin kertaa päivässä useamman kerran viikossa (esim. treenit iltapäivällä + venyttelyt illalla) miksi ratsastajan pitäisi tsempata vain muutaman kerran viikossa tai muutaman kerran kuukaudessa valmennuksissa? Tai vielä kärjistetymmin, miksi tulla valmennuksiin, jos ei aio antaa parastaan tai harjoitella valmennusten välillä? Ballerinalla on vain kehonsa, ratsastajan sen sijaan täytyy oman kuntonsa ja osaamisensa lisäksi huolehtia myös hevosesta ja sen kehittymisestä.
Meissä ammattilaisissa on myös niitä valmentajia, jotka antavat kouluratsastukseen soveltumattoman (entisestä ravurista tai pahasti rakenteellisesti puutteellisesta harvoin tulee maajoukkuetason ratsua) ja vielä ontuvan ratsukon kuvitella että he ovat seuraavalla kaudella maajoukkueessa. Suuri itku tulee sille ratsastajalle, joka toivoo liikaa ja sen seurauksena kokee suuren pettymyksen, eikä edes ymmärrä miksi. Ratsastajan mielestä vika on tuomarissa, hevosessa tai valmentajassa. Joskus syytetään vaikka kentän laidalla seisonutta katsojaa.
Mielestäni ei ole reilua antaa valmentajana virheellistä kuvaa ratsukon tasosta. Ymmärrän ettei ole miellyttävää kuulla ettei hevonen riitä maajoukkuetasolle tai että ratsastaja ei ole vielä vaaditulla tasolla. Mielestäni on kuitenkin tärkeää että ratsukko osallistuu omalle tasolleen sopiviin kilpailuihin, jolloin ratsastaja saa tuomareilta kehittävää palautetta,  iloa onnistumisestaan ja kehittymisestään. Toki omalla, oikeallakin tasolla voi epäonnistua, mutta edellytykset onnistumiseen ovat ainakin olemassa.
Realistinen ja työtään kunnioittava valmentaja toivoo uusia oppilaita kohdatessaan saavansa ratsastajan ymmärtämään tämän ”oikean”, tämän hetkisen tason. Sekä sen, mitä vaaditaan jotta ratsukon haluamiin tavoitteisiin päästäisiin. Tässä kohtaa uusi oppilas onkin sitä mieltä että valmentaja on liian tiukka ja vaativa. Olen törmännyt tilanteisiin, jossa kilpailuihin tähtäävä ratsukko uupuu täysin valmennuksessa, vaikka vaatimustaso on lähes olematon. Vastaavaa näkee myös jopa ns.ammattiratsastajien kohdalla ulkomaalaisten valmentajien vierailuilla. Kurjimmillaan tilanne on ollut se, että ratsukko on mennyt kevyttä ravia ja muutamia kierroksia laukkaa pääty-ympyrällä ja ratsastaja totetaa olevansa väsynyt kun häneltä ja hevoselta vaaditaan niin paljon. Mikäli tähtäimessä on kilpaurheilu, pitäisi ratsastajan pystyä olemaan rehellinen itselleen ja sille mitä edistymisen eteen vaaditaan! Kevyt ravi ja laukkaaminen pääty-ympyrällä voi olla vaativaa alkeiskurssilaiselle, mutta ei valmennukseen osallistuvalle. En tarkoita että aina pitäisi treenata vauhdillisesti lujaa. Kilpaurheilijan (niin ratsastajan kun hevosen) tulee olla kilpailun vaatimalla tasolla. Harjoittelun tulee johtaa siihen että ratsukon kunto kestää kilpailusuorituksen esittämisen, hyvässä tahdissa ja tasapainossa, notkeana. Ei pitkänä, etupainoisena ja jäykkänä.
Valmentajana haluan että oppilaani ymmärtävät mitä heiltä edellytetään, jotta tavoitteisiin pääseminen olisi mahdollista. Haluan että oppilaani oppivat ja kehittyvät. Kehitystä ei kuitenkaan voi tapahtua, jos ratsastaja ei ymmärrä mitä haetaan tai mitä ratsastuksessa tulisi muuttaa. Valitettavasti monet uudet oppilaat kokevat realistisen keskustelun ja palautteen negatiivisena tai haluavat sulkea korvansa kokonaan. Toki on hauskempaa ratsastaa valmentajalle, joka pitää aina oppilaan mielen korkealla, kehumalla ja ylistämällä. Mutta ratsastamaan ei opi kehuilla, vaan ratsastamalla, tavoitteellisesti. Positiivinen palaute on toki tärkeää. Pidän kuitenkin jatkuvaa kehumista tärkeämpänä sitä, että kun valmentaja sanoo hyvä, hän todellakin tarkoittaa sitä. Positiivinen palaute tulee yrityksestä, kehityksestä. Ei tarvitse olla täydellinen, pääasia että asiat muuttuvat haluttuun suutaan, vaikka sitten kuinka pienissä paloissa.
Luovuttamisella ei etene. Ikävä kyllä moni ratsastaja luovuttaa heti kun häneltä pyydetään jotain ns. mukavuusalueelta poikkeamista (joskus riittää että pyytää ratsastamaan hevosta reippaammassa temmossa). Jos ratsastaja tekee töitä, kohtaa hän väistämättä myös ongelmia. Jos hevonen ei taivu kulmassa tai siirry pois pohkeesta, on asia korjattava. Usein uusilla oppilailla on useampia ongelmia samanaikaisesti, joten alku tuntuu varmasti työläältä. Mutta se, että vaaditaan perusasioiden suorittamista, ei voi olla väärin. Vaikeuden kohdalla usein etsitään vikaa milloin mistäkin. Satulasta, kannuksista, ruokinnasta, tai lihaskireydestä. Toki on tärkeää että kaikki ed.mainitut asiat ovat kunnossa, varsinkin hevosen terveyteen liittyvät asiat.
Ratsastajan luovuttaessa hevonen oppii siihen, että jos vähän jarruttaa, pukittaa tai muutoin osoittaa mieltään, niin ratsastaja jättää tilanteen siihen, eikä vaadi pyydettyä asiaa loppuun saakka. Tällä tavoin koulutamme hevosista vain enemmän ”rontteja”. Hevoset eivät ole tyhmiä. Ne kouluttavat ratsastajiaan yllättävän näppärästi. Haasteellisessa tilanteessa ratsastajan pitäisi jaksaa viedä asia loppuun saakka, vaikka olisikin jo hikinen ja väsynyt. Jokainen ratsastuskerta on hevosen kouluttamistilanne!
Mikä saa valmentajan uskomaan oppilaiden kehitykseen päivästä toiseen, jos oppilaat eivät ole valmiita panostamaan oman edistymisensä eteen? Mistä on lähtenyt ajatus että ratsastus on helppoa tai että paremman hevosen hankkimalla voi paikkailla omia puutteitaan? Se, miksi jaksan kerrasta toiseen toistaa opetuksen, uskoa ja vaatia, johtuu siitä että uskon että  työtä tekemällä on mahdollista saada tuloksia. Motivaationani toimivat oppilaat, jotka uskovat että he voivat kehittyä ja oppia, ja ovat valmiita harjoittelemaan ahkerasti, myös valmennusten välissä.
Meillä on Suomessa kivoja, potentiaalisia poneja ja hevosia. Jotta näistä kivoista hevosista tulisi loistavia kilparatsuja, tulee ratsastajien olla rehellisiä itselleen ja sille mitä pitää kehittää.
Ratsastajien tulisi nähdä valmentajan vaatimukset positiivisina, valmentajahan uskoo että ratsukko pystyy muuttumaan, paremmaksi!
Onnistumisen avaimet ovat yksinkertaiset. Avainnippu koostuu rehellisyydestä asioiden kohtaamiseen, aidosta halusta oppia, tahdosta voittaa vaikeatkin tilanteet, uskosta itseensä, valmentajaansa ja hevoseen, mutta ennen kaikkea ahkerasta harjoittelusta.